Suomen eduskunnan rikottu kotirauha

Kansanedustaja tulee illalla kotiin ja huomaa, että ovi on raollaan. Eteisessä palaa valo. Mitään ei ole viety eikä rikottu, ja lukko on ehjä. Joku on käynyt sisällä ja halunnut, että se huomataan.

Eduskunnan puhemies kertoi lokakuun alussa, että epäilee näin käyneen usealle kansanedustajalle. Ylen tietojen mukaan alle kahdellekymmenelle. Sotilastiedustelun päällikkö sanoi MTV:lle, että poliitikkojen koteihin meneminen kuuluu Venäjän keinoihin, ja pääministeri piti vieraan valtion osuutta hyvin mahdollisena. Poliisin selvitys on kesken, enkä minäkään tiedä tekijää. Tavan tunnistan, koska olen nähnyt sen ennen.

Olen kahden vuoden ajan koonnut vastaavia tapauksia Euroopan parlamentissa. Kirjoitin tapauksista viime keväänä muistion ja olen vienyt asiaa johdonmukaisesti eteenpäin parlamentissa. Työ tuotti myös konkreettisen tuloksen: sain Venäjän mustat listat mukaan demokratian suojan raporttiin, jonka parlamentti hyväksyi syyskuun täysistunnossa osaksi virallista kantaansa. Uhat on tunnistettava ja niihin on vastattava. Kollegoiden asuntoihin on murtauduttu, autoista on rikottu ikkunoita, ja kotioville on kannettu venäläistä propagandakirjallisuutta. Parlamentin varapuhemies Pina Picierno kulkee poliisin suojaamana. Sama on nyt edessä kotona.

Tikapuut

Suomessa pantiin pian merkille, ettei epäiltyjen tapausten joukossa ole Iltalehden mukaan yhtään ministeriä. Siitä pääteltiin, ettei uhka ole noussut tikapuiden ylimmille puolille, päätöksenteon huipulle. Suomen osalta päätelmä pitää toistaiseksi paikkansa. Muualla Euroopassa sinne on jo kiivetty.

Lontoossa sytytettiin toukokuussa 2025 tuleen auto ja kaksi taloa, jotka liitettiin silloiseen pääministeriin Keir Starmeriin. Tekijät tuomittiin. BBC ja Financial Times seurasivat toimeksiantajan jälkiä Venäjälle asti, vaikka Britannian viranomaiset sanoivat, ettei heillä ole näyttöä valtiollisesta toimeksiannosta. Belgiassa pääministeri Bart De Wever joutui Guardianin mukaan painostuksen kohteeksi samoina viikkoina, kun ratkaistavana oli, käytetäänkö Venäjän jäädytetyt 185 miljardia euroa Ukrainan hyväksi. Uhkausten vakavuudesta lehden lähteet olivat eri mieltä, niiden olemassaolosta eivät. Ranskan valtiojohdolle laaditussa muistiossa, josta L’Express kertoi syyskuun lopussa, pahimpiin vaihtoehtoihin kuuluu EU-komissaarin salamurha.

Tikapuista puhuminen on silti vaarallista, jos alemmat puolat alkavat sen myötä tuntua siedettäviltä. Kansanedustaja edustaa keskimäärin noin 28 000:ta suomalaista. Kun yksi edustaja alkaa varoa sanojaan, varovaisuus koskee heitä kaikkia, vaikka yhteenkään vaaliuurnaan ei ole kajottu.

Pelko alkaa kehosta. Ihminen tarkistaa lukon illalla kahteen kertaan, katsoo aamulla autonsa ennen kuin istuu siihen ja miettii reittiä, jota lapset kulkevat kouluun. Viikon päästä äänestetään pakotteista tai pyydetään puhumaan Ukrainasta, ja vaakakupissa on pieni paino, jota hän ei itse tunnista. Jos häneltä kysyttäisiin, hän kiistäisi sen.

Keväällä äänestetään, eikä ehdokkaiden ovilla seiso turvaa. Valtiolla ei ole siihen varaa. Syy ei ole pelkästään Supon pohjoismaisittain niukoissa määrärahoissa. Suomessa yhteiskunnalliset vaikuttajat ja kansalaiset ovat olleet tasavertaisia, ja siitä on oltu ylpeitä. Vedän Euroopan parlamentin suurimman ryhmän työtä demokratiakilpivaliokunnassa ja olen haastatellut tilanteen vakavuudesta kymmeniä asioista perillä olevia lähteitä ja pelottelun kohteita eri puolilta Eurooppaa. Sen perusteella sanon, että turvamme on yhteisöllisyys, valppaus ja rohkeus.

Toimittajat tuntevat saman. Voisin kertoa monta kuulemaani tarinaa, mutta kerron yhden julkisen. Toukokuussa 2017 Ylen Moskovan-kirjeenvaihtaja Erkka Mikkonen kysyi Venäjän ulkoministeriön tiedotustilaisuudessa Tšetšenian homovainoista. Tiedottaja Maria Zaharova jätti vastaamatta, kirjasi Mikkosen nimen ja pyysi kameran kautta Ramzan Kadyrovia järjestämään toimittajalle matkan Tšetšeniaan. Sitten hän kysyi, pelkääkö Mikkonen lähteä. Yle kieltäytyi matkasta, ja valtiollinen Rossija 24 esitti Mikkosen osana Venäjän vastaista informaatio-operaatiota. Hänen kotonaan ei käyty. Menetelmä oli silti tuttu: ihmisen nimi merkittiin muistiin kaikkien nähden. Nykyään Venäjän kohdelistoilla on poliitikkojen ja virkamiesten lisäksi tutkivia journalisteja, ja Euroopan parlamentti tuomitsi listat syyskuussa.

Rahasta pelkoon

Kasvoin Suomessa, jossa johtavilla poliitikoilla oli kotiryssänsä. Siitä laskettiin leikkiä, koska muuta ei voitu. Suomettumiseen ei tarvittu miehitystä. Riitti, että ihmiset oppivat itse, mistä kannatti vaieta.

Venäjän valtiotaito on aina kohdistunut ihmisiin. Maa, jota hallitaan kotona suosiolla ja pelolla, näkee vieraankin maan joukkona yksilöitä, joilla jokaisella on hintansa tai heikko kohtansa. Pitkään käytettiin hintaa. Gerhard Schröder siirtyi liittokanslerin virasta Nord Streamin osakaskomitean johtoon. Elokuussa 2008, kun Georgian sota oli päivien ikäinen, Suomen entinen pääministeri Paavo Lipponen ryhtyi saman yhtiön konsultiksi tavattuaan sen toimitusjohtajan ja Schröderin. Kaikki oli laillista, ja juuri siksi se toimi. Entinen pääministeri saattoi työskennellä vastapuolen energiastrategian hyväksi, eikä yhdelläkään lailla tai tuomioistuimella ollut siihen sanomista.

Vuoden 2022 jälkeen tasapaino on muuttunut. Paikka venäläisyhtiön hallituksessa on arvoton ja myös vaarallinen ottaa vastaan, joten tarjottavaa on vähän. Arvioni on, että pelkoa on nostettu tekemään sen työn, jonka ennen teki raha. Kansio kustakin ihmisestä on sama kuin ennenkin.

Nyt vanhaa läksyä opetetaan uudestaan. Riskinä on, että ehdokas jättää Venäjän mainitsematta puheistaan ja toimittaja valitsee toisen aiheen, vaikka kukaan ei ole uhannut heitä suoraan. Riittää, että he ovat lukeneet lehdestä, mitä muille on tapahtunut. Kutsun tätä nollatasoksi ja pidän sitä Venäjän tehokkaimpana keinona Euroopassa.

Koe ja valmistelu

Ulkopoliittisen instituutin johtajana kutsuin harmaaksi ajaksi tilaa, jossa ei olla sodassa mutta ei rauhassakaan. Silloin puhuin käsitteestä. Nyt puhun eteisestä, jossa palaa valo.

Käynti toisen kodissa palvelee kahta tarkoitusta. Sillä kokeillaan, miten valtio reagoi, ja samalla opitaan tuntemaan lukko, huoneet ja perheen päivärytmi. Tieto on tallessa vielä silloinkin, kun asia on julkisuudessa unohdettu. Siksi pidän juuri tätä vaihetta yhtenä vaarallisimmista tavoista, joilla Venäjä kiristää otettaan. Mihin se voi johtaa, nähtiin Lvivissä elokuussa 2025. Ukrainan parlamentin entinen puhemies, kansanedustaja Andri Parubi ammuttiin kadulle, ja syyttäjien mukaan ampujan oli värvännyt Venäjän tiedustelu.

Maan poliittisen johdon pelottelu voi täyttää sotatoimen määritelmän. Sodassa väkivalta on väline. Päämäärä on taivuttaa toisen tahto, ja jos tahto taipuu pelkällä merkillä, päämäärä on saavutettu ilman laukaustakaan. Venäjä tietää tämän. Päiviä ennen kuin sen joukot lähtivät kohti Kiovaa helmikuussa 2022, Yhdysvallat varoitti YK:ta, että Venäjän joukot laativat listoja ukrainalaisista, jotka oli määrä tappaa tai viedä leireille. Venäjä on kohdelistoistaan tarkka, ja mitä lähempänä vallan huippua listan nimet ovat, sitä tarkempi se on. Listat ovat osa sotatoimia.

Sama näkyy asiakirjoissa. YK:n peruskirja kieltää uhkaamasta voimakeinoilla toisen valtion poliittista riippumattomuutta. Nato on vuodesta 2016 katsonut, että hybridivaikuttaminen voi johtaa viidennen artiklan käyttöön. Monen valtion doktriinissa isku valtion johtoa vastaan rinnastuu iskuun itse valtiota vastaan, ja Venäjä lukee omassa julkisessa ydinasedoktriinissaan iskun keskeisiin valtiollisiin kohteisiin niiden syiden joukkoon, joilla se perustelisi kovimman vastauksensa.

Venäjä pelottelee, koska se pelkää. Se on tukahduttanut oman demokratiansa ja pyrkii nyt aggressiivisesti muuttamaan Euroopan johtoa. Meillä on tapana puhua eksistentiaalisesta uhasta, kun puhe on ilmastosta, pandemioista tai tekoälystä. Alkuaan sanalla on tarkoitettu yritystä kaataa valtion poliittinen järjestelmä, ja siitä tässä on kysymys. Sellaiset yritykset eivät ole leikin asioita. Valtion on otettava vaara vakavasti, jotta yksittäisen ihmisen ei tarvitse säikähtää joka risahdusta.

Miksi kukaan ei sano sitä

Britannian pääministeriin liittyvä talo sytytetään tuleen. Belgian pääministeriä painostetaan, kun ratkaistavana on 185 miljardin euron kohtalo. Kumpikaan hallitus ei ole sanonut ääneen, että Venäjä pelottelee maan johtoa.

Vaikenemiselle on kunniallisia syitä. Näyttö voi olla ohutta, lähteitä pitää suojata ja oikeudenkäynnit ovat olleet kesken. Julkinen ilmoitus voi myös levittää juuri sitä pelkoa, jota vastapuoli haluaa levittää. Hyväksyn nämä kaikki.

On olemassa myös epämukavampi syy. Hän, joka sanoo vieraan valtion pakottavan maan johtoa, kuvaa hyökkäystä maan poliittista riippumattomuutta vastaan, ja sellainen lausuma vaatii samanpainoisen vastauksen. Niinpä tapaus kirjataan tuhopoltoksi, häirinnäksi tai Helsingin poliisin asiaksi. Kutsun tätä itseis-pelotteeksi. Se tekee työnsä jo sanavalinnoissa.

Tieto tulee silti julki. Lontoossa sen kertoivat BBC ja Financial Times, Brysselissä Guardian. Pariisissa muistio päätyi L’Expressille, jonka lähteet halusivat lehden mukaan Moskovan ymmärtävän, että Ranska näkee, mitä on tulossa. Hallitukset antavat lehtien sanoa sen, mitä eivät itse sano. En voi osoittaa, että se olisi joka kerta tahallista.

Saksa näytti toisen tien. Se nimesi syyskuun alussa Venäjän Leipzigin lentoaseman iskuyrityksen tekijäksi ja kertoi samalla, miten se vastaa. Aikaa kului neljä viikkoa. Tekijän nimeäminen on päätös, jonka hallitus tekee, kun se on valmis maksamaan hinnan.

Euroopan riita

Eurooppa ei ole tästä yksimielinen. Puola sulkee Venäjän konsulaatteja, kun jotain räjähtää. Saksa on alkanut nimetä tekijän. Britannia tuomitsi tuhopolttajat ja jätti asian siihen. Belgia, jolla oli varat hallussaan ja uhkaukset niskassaan, pyysi kumppaneiltaan takuita ennen kuin suostui liikkumaan. Joulukuussa Eurooppa-neuvosto rahoitti Ukrainaa muilla keinoin ja jätti Venäjän varat paikoilleen. En pysty sanomaan, kuinka paljon pelottelu vaikutti lopputulokseen, sillä Belgialla oli oikeudellisia vastaväitteitä, jotka se oli esittänyt avoimesti kuukausien ajan. Lopputulos oli silti se, jota Moskova halusi.

Jakolinja kulkee suunnilleen niiden välillä, jotka elävät Venäjän naapurissa, ja niiden, jotka eivät elä. Naapurit ovat oppineet, että vastaamatta jäänyt teko toistetaan. Muut miettivät enemmän sitä, mihin vastaus voisi johtaa. Vastapuoli, joka saa valita paikan, valitsee aina sen jäsenmaan, jossa kynnys nimetä tekijä on korkein ja halu maksaa hinta pienin. Meitä muita pyydetään sen jälkeen osoittamaan ymmärrystä.

Mitä pitää tehdä

Suomessa on totuttu odottamaan tuomioistuimen ratkaisua ennen kuin toimitaan. Ymmärrän tavan ja jaan ylpeyden sen takana. Eagle S:n pitäisi silti opettaa meille jotain. Tankkeri laahasi ankkuriaan viiden merikaapelin yli Suomenlahdella joulupäivänä 2024. Helsingin käräjäoikeus jätti syytteen lokakuussa 2025 tutkimatta, koska katsoi, ettei Suomella ollut asiassa toimivaltaa. Hovioikeus päätyi elokuussa päinvastaiseen tulokseen. Kahdenkymmenenyhden kuukauden jälkeen meillä on kaksi ristiriitaista ratkaisua, eikä syyllisyyttä ole vieläkään päästy käsittelemään. Viranomaiset sen sijaan nousivat alukseen vuorokauden sisällä, ja Nato aloitti valvontaoperaation kolmessa viikossa.

En arvostele tuomareita, sillä tuomioistuimen kuuluu olla hidas. Oikeuden ratkaisu on kuitenkin liian hidas ja epävarma käynnistämään maan suojaamista, ja näiden operaatioiden suunnittelijat tuntevat menettelymme vähintään yhtä hyvin kuin me. Jokainen teko on mitoitettu jäämään juuri sen alle, minkä oikeus voisi lukea valtion syyksi.

Harmaassa ajassa vastaus on mitoitettava sen mukaan, kuinka paljon tiedetään. Ihmisten suojaaminen ei vaadi näyttöä mistään. Vastatiedustelu voi lähteä liikkeelle toistuvasta kuviosta. Diplomaattien karkottaminen tai konsulaatin sulkeminen on jokaisen valtion oikeus, eikä edellytä tuomiota. Varjolaivastoa voi säännellä vaarana riippumatta siitä, kuka yksittäisenä yönä antoi käskyn. Vain muodollisen syytöksen ja varsinaisten vastatoimien on odotettava suurta varmuutta. Tällaiset valtuudet on kirjoitettava lakiin tyynellä säällä ja alistettava tuomioistuinten ja eduskunnan valvontaan, eikä niitä saa koskaan kääntää omia kansalaisia vastaan.

Ensimmäiseksi on parannettava ihmisten suojaa, eikä se saa jäädä odottamaan poliisin selvitystä. Valtion suoja kuuluu hallitukselle ja kansanedustajille. Ehdokkaille kuuluu vähintään tieto ja neuvo siitä, miten toimia, sillä tietoisuus vähentää pelkoa. Toiseksi laissa pitää säätää, että ihmiselle kerrotaan, jos hänen nimensä löytyy vieraan valtion kohdelistalta. Rheinmetallin toimitusjohtaja sai tietää häntä koskevasta murhasuunnitelmasta amerikkalaisilta. Kolmanneksi EU:n ja Naton on sanottava ääneen, että päättäjien pelottelu on hyökkäys valtion riippumattomuutta vastaan. Sen voi sanoa, vaikka yksittäisen teon tekijä jäisi selvittämättä. Lopuksi jokaisesta tapauksesta on seurattava jotakin, mitä Moskova ei halua, esimerkiksi lisää tukea Ukrainalle tai uusia tankkereita pakotelistalle.

Helsingin tapauksista voin olla väärässä. Jos käy ilmi, ettei niillä ole tekemistä edustajien Venäjää koskevan työn kanssa, sanon sen julkisesti.

Minulta on kysytty, olenko itse Venäjän listalla. Sitä ei voi tietää, ja epätietoisuus onkin listojen tarkoitus. Minä toimin, kuin en olisi. Yksittäinen ihminen ei muuta voi, toisin kuin valtio.

Mika Aaltola on europarlamentaarikko (EPP) ja Suomen johtava ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Aaltola on erikoistunut geopolitiikkaan, EU:n puolustuspolitiikkaan, transatlanttisiin suhteisiin ja arktiseen strategiaan.