Hajauttamisen aika

Yhden varassa eläminen on vaarallista. Sen tietää jokainen, joka on kasvanut maalla. Jos kaivo kuivuu ja toista ei ole, tila kuolee. Siksi vanha kansa piti kahta kaivoa, vaikka toinen maksoi ja seisoi vuosia käyttämättä. Se ei ollut tuhlausta. Se oli vakuutus. Maailmanpolitiikassa tälle viisaudelle on nyt nimi: hajauttaminen. Valtiot, jotka ovat vuosikymmeniä nojanneet yhteen takaajaan, yhteen markkinaan tai yhteen energialähteeseen, etsivät kiireellä toista kaivoa. Kanada neuvottelee eurooppalaisista sukellusveneistä. Lähes puolet kanadalaisista lämpenee ajatukselle EU-jäsenyydestä. Ei siksi, että se toteutuisi, vaan siksi, että pelkkä ajatus tuntuu turvallisemmalta kuin nykytila. Kun naapuri muuttuu arvaamattomaksi, katse kääntyy meren yli.

Hajauttaminen ei ole pakoa, eikä se ole keinottelua. Vaa’ankielivaltiot, kuten Intia, Turkki ja Persianlahden monarkiat, tekevät sitoutumattomuudesta kauppatavaraa. Ne huutokauppaavat suosiotaan ja hinnoittelevat jokaisen kädenpuristuksen. Hajauttava valtio pelaa toista peliä: se on valinnut puolensa ja pysyy siinä, mutta ei jätä kohtaloaan yhden takaajan varaan. Keinottelija myy epävarmuuttaan. Hajauttaja ostaa varmuutta. Eikä hajauttava valtio täytä vanhaa kaivoaan umpeen. Se kaivaa uusia, jotta yhdenkään kuivuminen ei jätä sitä janoon.

Suomi tuntee nämä asennot, eikä omaansa aikanaan valittu vapaasti. Kylmän sodan aidalla istuminen ei ollut viisautta vaan pakkoa. Suomettumisen pitkä varjo saneli, kuinka leveän asennon sai ottaa. Kauppaa käytiin itään ja länteen, jalansijoja haettiin jäiseltä kalliolta. Mutta köysi oli vyötäisillä, ja köyden toista päätä piteli Moskova. Juuri siksi Suomen tie on opettavainen. Kun pakko hellitti ja uhka kirkastui, hajauttaja sitoutui. Nato-jäsenyys vei hajauttamisen päätökseen.

Sama sana voi kantaa kahta vastakkaista suuntaa. Kanadalle assosiaatio Euroopan kanssa on päätepiste: kauppasopimus, puolustuskumppanuus, hankintayhteistyö. Ottawa lähestyy Eurooppaa etääntyäkseen jostakin muusta, ei sulautuakseen mihinkään; itsemääräämisoikeus on koko harjoituksen ydin, ja siksi assosiaatio on katto, jonka alla on hyvä olla. Ukrainalle sama sana on eteinen. Kun liittokansleri Merz esittää Ukrainalle ”assosioitunutta jäsenyyttä”, paikkaa unionin pöydissä ilman äänioikeutta, turvatakuita ja tietä täysjäsenyyteen, Kiova hyväksyy sen korkeintaan välietappina. Ero ei ole juridiikassa vaan uhkakuvassa. Kun uhka on epäluotettavuus, assosiaatio hajauttaa riskiä. Kun uhka on tuho, assosiaatio voi olla vain pysäkki matkalla, ja sen julistaminen päätepisteeksi toistaisi sen harmaan vyöhykkeen virheen, jonka Suomi tuntee omasta historiastaan. Välitila kutsuu Moskovan kaltaisia laskijoita.

Tämä kaksoiskuva astuu näyttämölle tällä viikolla. Kun komission puheenjohtaja pitää keskiviikkona unionin tila -puheensa Strasbourgissa, salissa istuu ensimmäistä kertaa vieraan valtion päämies: Kanadan pääministeri Mark Carney. Istumajärjestys on itsessään tiedonanto. Ennakkotietojen mukaan Kanadalle tarjotaan juuri sitä, mitä hajauttaja hakee: kriittisiä raaka-aineita, puolustusyhteistyötä, arktista kumppanuutta. Ja tuoreet, nimettömiin lähteisiin nojaavat lehtitiedot kertovat enemmästä. Pöydällä olisi kokonaan uusi ”assosioidun jäsenen” asema, jollaista unioni ei ole kenellekään aiemmin luonut, ja Carneyn kerrotaan puhuneen Macronin kanssa jopa kanadalaisten viisumittomasta oikeudesta asua ja työskennellä unionissa. Carney itse veti sunnuntaina rajan selväksi. Jäsenyyttä Kanada ei hae. Se hakee ”ainutlaatuista liittoa” Euroopan kanssa. Takki on sama, jota Berliini sovitti keväällä Ukrainalle, ja sovitus paljastaa vaatteen. Kanada haluaa takkiinsa väljyyttä, mutta se hakee edelleen takkia, ei taloa. Pääministeri sanoi sen nyt itse ääneen. Ukrainan hartioista sama vaate kiristi heti, koska se on ommeltu odotushuoneeseen, ei kotiin.

Puheen sisältölista kertoo, mihin Eurooppa rahansa ja rautansa panee. Ukrainalle yhdeksänkymmenen miljardin laina, josta leijonanosa droneihin, ohjuksiin ja ilmatorjuntaan ja jonka takaisinmaksu on kytketty Venäjän tuleviin sotakorvauksiin. Mutta puheen todellinen vedenpitävyyskoe ovat jäädytetyt varat. Periaatteesta vallitsee yksimielisyys: hyökkääjä pannaan maksamaan oma tuhonsa. Mallista ei. Joulukuussa korvauslaina kaatui Belgian vastustukseen. Maa, jonka holveissa liki koko potti lepää, ei suostu kantamaan Venäjän vastatoimien riskiä yksin, eikä sitä voi siitä moittia. Yksi lukko on sittemmin avattu: varat on jäädytetty toistaiseksi määräenemmistöllä, eikä yksikään Moskovan-mielinen pääkaupunki voi enää puolivuosittain kiristää koko rakennelmaa. Mutta takuukysymys on auki, ja tuorein ajatus varojen siirrosta Belgian lainkäytöstä eurooppalaiseen on edennyt vain puheiden tasolla. Siksi keskiviikon mitta on yksinkertainen: nimeääkö puhe oikeudellisen välineen, riskinjaon ja päivämäärän, vai toistaako se julistuksen? Julistuksia Ukraina ei voi ampua. Rahaa ja rautaa siis luvataan; sekä polkukysymys että mallikysymys jäävät vahdittaviksi.

Euroopan omaan valmiuteen luvataan ilmakilpeä ja dronetorjuntaa. Itärajan valvonta ei ole enää maantiedettä vaan koko mantereen iho. Sen muistutuksen toivat tunnistamattomat lennokit saksalaisen lentokentän ylle. Kanadalle pöydässä ovat kriittiset raaka-aineet, puolustusteollisuus, arktinen yhteistyö ja kauppasopimuksen vieminen maaliin. Samaan puheeseen odotetaan myös ikärajoja ja iäntarkistusta lasten suojaksi verkossa.

Kokonaisuus on johdonmukainen: unioni, joka suojaa lapsiaan ruutujen koukuilta samalla kun se suojaa kansalaisiaan droneilta, kertoo yhdellä äänellä, mitä varten se on olemassa. Jos ennakot pitävät paikkansa, yhdestä asiasta puhe silti vaikenee: vastavoimasta, joka ei katso Euroopan ja sen kumppanien lähentymistä hyvällä. Sanojen hinta selviää jo lokakuussa Ottawan huippukokouksessa. Ihastus lausutaan puheissa. Liitto rakennetaan sopimuksissa.

Elämme harmaata aikaa. Vanha järjestys ei ole kuollut, uusi ei ole syntynyt. Tällaisessa välitilassa jokainen sitoumus punnitaan uudelleen, ja luottamus on kovinta valuuttaa. Yhdysvaltain ankkuri ei ole irronnut, mutta ketju natisee, ja natina kuuluu kaikkialle. Sen kuulevat Ottawa, Kiova, Canberra ja Tokio. Sen kuulee myös Moskova, joka laskee, kenen kaivot ovat kuivumassa.

Euroopan oma vastaus on jo liikkeellä, ja se on hajauttamisen malleista selkein. Eurooppa etsii aktiivisesti eurooppalaista vaihtoehtoa: puolustusteollisuutta, joka valmistaa itse, hankintoja, jotka pysyvät mantereella, ja ennen kaikkea eurooppalaisempaa Natoa, pilaria, joka kantaa, vaikka toinen horjuisi. Tämä ei ole irtiottoa liittokunnasta vaan sen vakuuttamista. Kaivo kaivetaan oman tuvan taakse.

Mutta tässä kohdassa vastavoima näyttäytyy paljaimmillaan. Yhdysvallat on tehnyt Euroopan riippuvuudesta vivun. Vipua ei käytetä vain kauppaneuvotteluissa. Sillä pyritään vaikuttamaan Nato-maiden Eurooppa-politiikkaan: siihen, kuinka pitkälle yhdentyminen saa edetä ja kenen aseita ostetaan. Irtautuminen yritetään estää. Asetelmassa on vuosikymmenten sisäänrakennettu ristiriita. Washington on vaatinut Eurooppaa aseisiin 1950-luvulta asti, mutta eurooppalainen autonomia on ollut sille koko ajan kauhistus. Hiljainen diili on ollut selvä: Eurooppa aseistautuu, Yhdysvallat hyötyy taloudellisesti, ja riippuvuus säilyy. Saatte ostaa turvallisuutta, kunhan ostatte sen meiltä.
Samaan aikaan Yhdysvallat harjoittaa itse sitä, mitä se Euroopalta torjuu. Se hajauttaa suhdettaan Venäjään, hakee jopa kumppanuutta vanhan vastustajan kanssa. Vaatimus kuuluu: pysykää te sidottuina, me pidämme kätemme vapaina. Tämä epäsymmetria on Euroopan suurin strateginen haaste sukupolveen. Ei Venäjän uhka, joka on tuttu ja mitattava, vaan takaajan muuttuminen ehdolliseksi.
Suomelle asetelma on erityisen tikkuinen. Olemme Euroopan USA-riippuvaisimpia maita hävittäjiä, tiedustelua ja puolustusyhteistyösopimusta myöten, samaan aikaan kun ainoa geopoliittinen vihollisemme on Venäjä. Jos takaajamme lähentyy vihollistamme, riippuvuus muuttuu vakuutuksesta panttivankeudeksi. Se on paradoksi, joka ei ole kansallisen etumme mukainen. Siksi Suomen kuuluu olla eurooppalaisen pilarin rakentajista innokkain, ei varovaisin.
Miten Euroopan tulisi tähän suhtautua? Ensin on nähtävä oma asema kirkkaasti. Eurooppa on hajauttamisen suurin hyötyjä. Kun luotettavuudesta tulee niukkuushyödyke, ennustettava ja sopimuksia kunnioittava Eurooppa muuttuu vetovoimaiseksi ilman että sen tarvitsee tehdä mitään. Mutta vetovoima, jota ei muuteta rakenteiksi, haihtuu. Ihastus ei ole liitto. Siksi kumppanit on luettava oikein ja tarjottava kullekin se, mitä tämä hakee. Hajauttajalle rakenteita ilman romantiikkaa: hankintojen avaaminen, arktinen yhteistyö, kriittiset raaka-aineet, sopimukset maaliin. Jäsenyyttä tavoittelevalle selkeä polku ilman ikuista eteistä.

Pahin virhe olisi sekoittaa nämä kaksi: tarjota Kanadalle jäsenyyskeskustelua, jota se ei halua, ja Ukrainalle välitilaa, jota se ei kestä.Toiseksi Euroopan on myönnettävä, että se on itse hajauttamisessa myöhässä. Me saarnaamme muille monipuolistamista ja roikumme samaan aikaan yhden suurvallan pelotteessa, toisen markkinoissa ja kolmannen mineraaleissa. Venäjän kaasusta vieroittautuminen osoitti, että Eurooppa osaa hajauttaa, mutta vasta kun kaivo on jo myrkytetty. Strategia, joka aktivoituu vasta katastrofissa, ei ole strategia. Se on refleksi.

Kolmanneksi, aikaikkuna on auki nyt, eikä se pysy auki loputtomiin. Kumppanit, jotka tänään etsivät toista kaivoa, kaivavat sen jonnekin. Jos Eurooppa vitkuttelee, ne kaivavat sen muualle, ja harmaan ajan kartta piirtyy ilman meitä. Kanadan kauppasopimus on ollut väliaikaisesti voimassa yhdeksän vuotta, eikä kaikkien jäsenmaiden ratifiointeja ole vieläkään koossa. Jokainen tällainen viivytys ja jokainen vuosia junnaava hankintapäätös on viesti: älkää luottako meihin. Se on täsmälleen väärä viesti hetkellä, jolloin luottamus on ainoa tavara, josta on maailmassa pulaa.

Hajauttaminen on epäluottamuksen tunnustus, mutta se on myös mahdollisuuden kartta. Siinä missä joku hajauttaa riskiään, toinen voi kerätä luottamusta. Euroopan tehtävä tässä ajassa on yksinkertainen ja vaativa: olla se kaivo, joka ei kuivu, ja tietää, kuka juo siitä janoonsa ja kuka hakee siitä kotia.

Mika Aaltola on europarlamentaarikko (EPP) ja Suomen johtava ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Aaltola on erikoistunut geopolitiikkaan, EU:n puolustuspolitiikkaan, transatlanttisiin suhteisiin ja arktiseen strategiaan.